Lehmä hymyili kylvyssä

Edellispäivän lehdessä oli huvittamaton sarjakuva, jossa lehmähahmo julisti hevoshahmolle, että työttömän on helppo hymyillä. En löytänyt jutusta vitsiä, mutta niinhän se usein on noiden sanomalehtisarjakuvien kanssa - kolmen paneelin verran huumorin kuihtuneita kukkasia ja saman tien unohtuvia nimiä. Hymyväite jäi kuitenkin mieleeni pyörimään.

Palasin aiheeseen myöhemmin iltapäivällä, kahlatessani puistossa lehtikasojen halki. Aamulla oli satanut, eivätkä lehdet kahisseet ja lennelleet ilmaan yhtä tyydyttävästi kuin jos ne olisivat rapeiksi kuivuneita, mutta puisto-osasto oli hoitanut hommansa hyvin ja kasojen kokoluokka oli tyydyttävä. Niin, sanoi mieleni, jäin aamulla miettimään sitä sarjakuvaa: työttömyyshän on nyt saapunut, kaikkine bonuksineen ja luontaisetuineen.

Etu #1: Vapaus haahuilla puistossa lehtikasoja potkimassa keskellä päivää.
Etu #2: Vapaus nukkua puolille päivin ja viettää keskipäivää vasta iltapäivällä.
Etu #3: Ilmoitetaan myöhemmin

Paikallistin oivallisesti sijoitetun penkin ja parkkeerasin itseni miellyttävästi siihen, paraatipaikalle katsomaan puistoa läpikulkuväylänään käyttävien kaupunkilaisihmisten virtaviivaista toimintaa. Tähän aikaan päivästä ihmiset ryhtyivät joukkomuuttoon työpaikalta joogatunnille, kahvittelemaan kavereiden kanssa ja kotiin. Uranaiset siisteissä, hyvin leikatuissa villakangastakeissaan, miehet pää paljaana vaikka järkevä käyttäisi jo pipoa, ei edes ollut aurinkoista. Liikkeelle lähtiessä olin tuntenut vapaudentapaista siitä, että kun ei ollut mitään mihin mennä, saattoi hyvällä omallatunnolla laittaa jalkaan lantsarit ja rumat housut. Penkillä kököttäessä kumpparit alkoivat tuntua tyhmältä ja nololta vedolta: katsooko joku, ajatteleeko ne että en tajua miten dorkalta näytän? Vai ajattelisiko joku sittenkin, että onpas rohkea tyyppi kun ei välitä ulkonäöstä vaan siitä, ettei jalat kastu?

Olipahan musertava ajatus, toden totta. Se siis, että tuntemattoman ihmisen kuviteltu, kivalta tuntuva tunnustus henkilökohtaisesta rohkeudestani tulisi kumisaappailun perusteella. Hävetti, ja laskin katseeni ohikulkijoista kumppareiden naarmuisiin muovikärkiin. Tällaisista asioistako minä kaivelen omaa ihmisarvoani, että olisi jonkinlainen fashion statement vetää kaupungin keskustassa urbaaniradikaalisti kurasaappaat jalassa? Katsooko kukaan maailmassa oikeasti kenenkään kenkiä, paitsi nainen ollessaan ekoilla treffeillä miehen kanssa?

Silloin nimittäin tietenkin katsotaan, ja jos siellä on joku mies jolta tämä tiedonmuru on jäänyt vielä vastaanottamatta, niin suu auki ja nielaiskaa, tämä voi pelastaa tulevat deittinne. Ei tule laittaa treffeille paskaisia converseja, ellei sekä itse että deitti ole siinä ikävaiheessa, kun kyseinen jalkinemuoti on ainoa oikea tapa viestiä yhtäaikaisesti viileyttään ja rentouttaan. Ei tule laittaa kiillotettuja pappakenkiä, ellei jossakin tulevaisuuden hämärissä olevassa ikävaiheessa käy niin, että pappakenkä muuttuu jätkäkengäksi (ja kiillotus nyt oikeastaan on ihan hyvä idea jo nuorempana). Eikä lenkkareita suorien housujen kanssa, eikä ehkä lenkkareita muutenkaan, paitsi sporttisia naisia treffatessa se voi olla ihan hauska juttu, mutta en osaa sanoa varmasti koska inhoan kaikkea missä tulee hiki.

Mutta takaisin itseeni. Olisiko etu #3 vapautta laittaa rumat vaatteet päälle kaupungille, koska ei ollut mitään mihin mennä eikä ketään jota tavata? Tämä ei tuntunut olevan kestävän kehityksen ajattelua, sillä olin viettämässä aikaani melkolailla ihan yhtä keskeisellä sijainnilla kuin normaalistikin, ainoana erona nyt se että tällä kertaa pyin siinä penkillä paikoillani, jolloin voisi ajatella että minussa oli ohikulkijalle enemmän katsottavaa kuin puiston läpi pyyhältäessäni. Lisäksi, eihän kasvottoman massan mielipiteestä tarvitse välittää jos ei halua, mutta entäs tuttujen? Ihmisiä meni ohi kaiken aikaa, enkä keksinyt mitään erityistä syytä sille, etteikö joku niistä olisi tuttu.

Tunne oman itsen pinnallisuudesta alkoi vaivata siinä määrin, että päänahkaa alkoi kutittaa, joten jatkoin matkaa. Hitto, miksi se aamun lehmä sanoi, että työttömän on helppo hymyillä? Sarjakuvassa vitsi liittyi stereotyyppiseen ajatukseen siitä, että hullu tekee paljon töitä kun pienellä pelisilmällä voi muutenkin makoilla kylpyammeessa drinkki kouraa koristaen. Ja tottahan se, oli minullakin semmoinen puoliamme kotona, ihan kiva vaikkei saanutkaan jalkoja suoraksi. Ei se elämä vaan tähänkään saakka ollut niin kiireistä, etteikö töiden jälkeen olisi ehtinyt mennä ammeeseen lököttämään. Ehkä niillä hyvin leikatuilla villakangasnaisilla oli erilaista, jos ura oli putkessa ja ahmi paljon aikaa. Minusta tuntui, etten ollut oikeasti itse kohdannut työssä käymisen ja elämästä nautiskelemisen kategorista ristiriitaa.

Kävelin pitkän lenkin kautta kotiin onnistumatta murtamaan auki sarjakuvan koodikieltä. Kotona lehti odotti ruokapöydällä, valmiiksi sarjakuvasivulta avattuna. Luin stripin uudestaan, ja ymmärrys tuli kuin orgasmi parhaimmillaan, ihan pehmeästi ja odottamatta, melua pitämättä. Eihän se lehmä nimittäin väittänytkään, että työssäkäyvällä hevosella olisi ollut hymyn kanssa ongelmia. Se vaan oli itse työtön, ja hieman ahdistavaa tilannettaan pehmittääkseen totesi jotakin itsestäänselvää, mutta itselleen erityisyyden tunnetta tuottavaa: että oli helppo hymyillä (kenenpä ei, kylvyssä drinkki kädessä), ja sitten vapaan assosiaation logiikalla liitti tämän työttömyyteensä.

Hymyilyttääkö, koska on työtön? Harmittaako sen takia? Vai ihan muuten vaan? Oliko työllisyystilanteellani itseasiassa mitään tekemistä hymytasoni kanssa? Tuntui vähän siltä, kuin aivoissani olisi katkottu joitakin lankoja poikki, ei nyt välttämättä kireälle vedettyjä mutta kuitenkin semmoisia, etteivät löysänäkään roikkuneet. Siitä tuli kiva olo.

Kirjoitin oranssille paperille työttömyyden edut yksi ja kaksi, ja valmiiksi tyhjän kohdan kolme. Kolmosen muotoilu sanoiksi tuntui hankalalta, koska en halunnut kuulostaa hipiltä joka oli äkkiä löytänyt itsensä keittiöfilosofiasta. Työttömyyden Etu #3 oli se, että turhanpanttina puistossa maleksiessa on aikaa kuunnella, katsella ja ihmetellä kaikessa rauhassa omia ajatuksia ja huomata, ettei niissä välttämättä ole kummoista koherenssia tai järkeä. Kirjoitin, "Etu #3: On aikaa huomata olevansa ihan tyhmä." Kiinnitin oranssin paperin eteisen peilin viereen. Se on siinä ihan kiva.

Eräs melko viileä päivä

Kaikille tulee näitä päiviä, sanoin itselleni: ja olenhan sitäpaitsi terve, minun tulee olla onnellinen tästä kehostani. Sade oli kanssani samaa mieltä, hinkui päästä kosketuksiin lämpimän ihoni kanssa ja valui sisään kauluksesta, imeytyi läpi sukista ja iloitteli paljailla käsilläni. Eikä siinä mitään, kerrankos sitä ihminen kastuu litimäräksi alusvaatteitaan myöten, eikä matka missään nimessä ollut niin pitkä että siinä olisi ehtinyt saada kuolemantautia, sikäli jos kuolemantauti nyt ylipäätään tulee ihmiseen ulkona kävelemällä. Syystuuli oli juuri niin kylmä, että mentiin rajoilla sen suhteen, oliko siinä sellaista sissihauskaa vai ei, mutta kyllähän se nyt totta puhuen oli pienimpiä murheistani.

Kaikille tulee näitä päiviä, sanoin, ja uskoin itseäni. Kyllä maailman äidit tästä varoittivat, vaikka omaltani oli jäänyt moni fiksu neuvo antamatta - vaan mitäpä tuosta, olisinkohan kuunnellut niitä kuitenkaan, tuskinpa. Päivä oli sitäpaitsi tehnyt reilusti aikeensa selviksi jo heti aamusta. Tiedättehän niitä aamuja, kun kaikki menee sotilaallisessa järjestyksessä pieleen? Heräät liian myöhään siihen, että kello ei ole soinut. Isket jalkasi kaapinkulmaan ja pääsi oveen koheltaessasi silmät rähmässä vessaan peseytymään. Silmät jäävät rähmäisiksi, sillä taloyhtiön vedenjakelussa on katkos. Keittiössä kaadat murot lattialle ja huomaat maidon menneen pilalle, mutta sanot itsellesi ettei se haittaa, koska et olisi halunnutkaan likaisia lattiamuroja. Vaatekaappi tarjoaa omanlaisiaan ongelmia, avaimet eivät ole siellä missä pitäisi, ja kadulle päästyäsi tajuat bussilipun olevan toisen takin taskussa.

Toisin sanoen olin jo muutenkin kiireessä ja myöhässä töistä, kun hajamielisyyksissäni onnistuin jättämään laukkuni ratikkapysäkille. Heräsin todellisuuteen vasta astuttuani ulos ratikasta, ja kipitin sitten omaisuuteni perässä ensin liikennelaitoksen omaan ja sieltä poliisin löytötavaratoimistoon, jossa vastaanotin törkeää vittuilua naispoliisilta (joka oli sen näköinen ettei varmasti ollut saanut miestä ikinä, seikka josta halusin kovasti huomauttaa mutta ei ollut kanttia). Jouduin lisäksi maksamaan löytöpalkkion, mikä oli hankalaa toteuttaa, kun lompakkoni oli osa mainittuja löytötavaroita ja tyhjennetty niin rahoista kuin pankkikorteistakin.

Poliisiasioiden tultua luonnolliseen päätökseensä hoksasin viimein myös soittaa töihin ja ilmoittaa olevani vain vähän yli kaksi tuntia myöhässä. Tarkkasilmäiset työtoverit olivat tietenkin pistäneet läsnäolemattomuuteni merkille, ja kiireestä hikinen itseni ohjattiin ensi tilassa pomon pakeille. Haluamatta mennä yksityiskohtiin sen tarkemmin tyydyn toteamaan, että sain potkut - ensimmäiset elämässäni! - ja että oikeastaan ymmärrän pomoani (anteeksi, ex-pomoani), sillä myöhästyminen ei ollut ensimmäinen kerta, eikä edes ensimmäinen näin "törkeä, työtovereista piittaamaton ja ala-arvoinen".

Työpäivä meni siis hiukkasen penkin alle, mutta ymmärrätte varmaan, eihän se ole hauskaa olla töissä josta on juuri saanut kenkää. Kaiken lisäksi se on ollut varsin kiva paikka työskennellä, joskaan en nyt ollut muutenkaan ajatellut jäädä sinne kuin ehkä ensi kesään saakka, mutta silti.

Tämä kaikki oli kuitenkin vasta alkusoittoa sille varsinaiselle syylle, jonka vuoksi läpimäräksi kastuminen ja kolmen kilometrin kotimatkan tarpominen hyytävässä syysviimassa ei ollut korvissani edelliskesän hyttysten ininää kummempaa. Kävin nimittäin lääkärissä, vihdoinkin, viivyteltyäni sitä todella tarpeettoman kauan - äiti olisi varmasti osannut neuvoa toisin - ja niinhän siinä nyt sitten kävi, että. Sain. Kuulla. Olevani. Raskaana.

Mietin, mitä kaikkea vauvanalku tuntee äidin mahassa ollessaan. Kuuleeko se ääniä? Kuuleeko se ajatuksia? Tuleeko sille kylmä, jos minulle tulee kylmä? Pikku alkio sisälläni ei tietystikään ollut vielä mikään vauva, kyllä minä sen verran omaa biologiaani ymmärsin, mutta se tuntui jo ihan vauvalta. Minun kävi sitä hirveästi sääliksi. Vauva parka, tässä se joutuu nyt kuuntelemaan kun tuleva mahdollinen äiti sättii itseään ja maailmaa kaikesta mahdollisesta, ja sillä on varmaan nälkäkin kun tänään jäi väliin sekä aamiainen (koska murot olivat lattialla) että lounas (koska pankkikortti varastettiin). Ja kylmäkin sille tulee, voikohan vauva saada kuolemantaudin jo vatsassa? Sen pieni elämän alku tuntui äkkiä hirveän todelliselta, surkealta ja vaarojentäyteiseltä.

Kaikille tulee näitä päiviä, toistelin itsekseni, kengät vettä louskuen. Paitsi miehille ei kylläkään tule päiviä jolloin saa äkkiseltään tietää olevansa raskaana. Miesten ei tarvitse miettiä, saako alkio flunssan. Jos sattuu olemaan tällaisessa tilanteessa mies, on ihan okei sanoa puhelimeen jotakin maskuliinisen törkeää kuten "aha, no toivottavasti sä hoidat asian pian" ja mennä jätkien kanssa juomaan kaljaa, jättäen tyynesti vastaamatta perästä seuraaviin, tekstiviestimuotoisiin valituskirjelmiin.

Ja siinähän se oli, ratkaisu hankalaan päivään, suoraan nenäni edessä! On epätyydyttävää tuntea kiukkua, epäreiluutta, kostonhimoa ja mutsis oli ku sua teki -asennetta koko maailmankaikkeutta kohtaan. Maailmankaikkeus on liian jättimäinen ja monimutkainen kelvatakseen tikkatauluksi ihmisen pienille vihan nuolille. Ei, kyllä kiukunpurkaus tarvitsee kunnon kohteen. Omiin vahvuuksiini ei koskaan ole kuulunut perikristillinen itsensä ruoskiminen, joten itsensä syyttely - joka kyllä monien päässäni pidettävän palaverin osanottajien mielestä olisi ollut kerrankin ihan aiheellista - ei ollut vaihtoehto. Miesviha, se sen sijaan oli aivan loistava väylä johon kanavoida päivän kurjuus!

Sillä kenen syytä on, jos puhelimen herätyskello ei herätä ajoissa? Tietenkin sen insinöörin, joka on vastuussa kännykän olemassaolosta. Kyseinen insinööri on todennäköisesti mies. Millainen ihminen varastaa laukusta rahat ja pankkikortin, mutta jättää sinne kalliin hajuveden, merkkihansikkaat ja tosi kivan hiuskoristeen? Aivan epäilemättä mies. Kumpaa sukupuolta ovea näyttänyt ex-pomoni oli? Mies! Ja mikä tärkeintä, ketä osoitetaan syyttävällä sormella kun nainen pamahtaa paksuksi? Aivan oikein, MIESTÄ.

Koko maailmankaikkeuden sijaan syntipukiksi pääsikin vain puolikas ihmiskuntaa. Olin tyytyväinen onnistuneeseen rajaukseeni.