Edellispäivän lehdessä oli huvittamaton sarjakuva, jossa lehmähahmo julisti hevoshahmolle, että työttömän on helppo hymyillä. En löytänyt jutusta vitsiä, mutta niinhän se usein on noiden sanomalehtisarjakuvien kanssa - kolmen paneelin verran huumorin kuihtuneita kukkasia ja saman tien unohtuvia nimiä. Hymyväite jäi kuitenkin mieleeni pyörimään.
Palasin aiheeseen myöhemmin iltapäivällä, kahlatessani puistossa lehtikasojen halki. Aamulla oli satanut, eivätkä lehdet kahisseet ja lennelleet ilmaan yhtä tyydyttävästi kuin jos ne olisivat rapeiksi kuivuneita, mutta puisto-osasto oli hoitanut hommansa hyvin ja kasojen kokoluokka oli tyydyttävä. Niin, sanoi mieleni, jäin aamulla miettimään sitä sarjakuvaa: työttömyyshän on nyt saapunut, kaikkine bonuksineen ja luontaisetuineen.
Etu #1: Vapaus haahuilla puistossa lehtikasoja potkimassa keskellä päivää.
Etu #2: Vapaus nukkua puolille päivin ja viettää keskipäivää vasta iltapäivällä.
Etu #3: Ilmoitetaan myöhemmin
Paikallistin oivallisesti sijoitetun penkin ja parkkeerasin itseni miellyttävästi siihen, paraatipaikalle katsomaan puistoa läpikulkuväylänään käyttävien kaupunkilaisihmisten virtaviivaista toimintaa. Tähän aikaan päivästä ihmiset ryhtyivät joukkomuuttoon työpaikalta joogatunnille, kahvittelemaan kavereiden kanssa ja kotiin. Uranaiset siisteissä, hyvin leikatuissa villakangastakeissaan, miehet pää paljaana vaikka järkevä käyttäisi jo pipoa, ei edes ollut aurinkoista. Liikkeelle lähtiessä olin tuntenut vapaudentapaista siitä, että kun ei ollut mitään mihin mennä, saattoi hyvällä omallatunnolla laittaa jalkaan lantsarit ja rumat housut. Penkillä kököttäessä kumpparit alkoivat tuntua tyhmältä ja nololta vedolta: katsooko joku, ajatteleeko ne että en tajua miten dorkalta näytän? Vai ajattelisiko joku sittenkin, että onpas rohkea tyyppi kun ei välitä ulkonäöstä vaan siitä, ettei jalat kastu?
Olipahan musertava ajatus, toden totta. Se siis, että tuntemattoman ihmisen kuviteltu, kivalta tuntuva tunnustus henkilökohtaisesta rohkeudestani tulisi kumisaappailun perusteella. Hävetti, ja laskin katseeni ohikulkijoista kumppareiden naarmuisiin muovikärkiin. Tällaisista asioistako minä kaivelen omaa ihmisarvoani, että olisi jonkinlainen fashion statement vetää kaupungin keskustassa urbaaniradikaalisti kurasaappaat jalassa? Katsooko kukaan maailmassa oikeasti kenenkään kenkiä, paitsi nainen ollessaan ekoilla treffeillä miehen kanssa?
Silloin nimittäin tietenkin katsotaan, ja jos siellä on joku mies jolta tämä tiedonmuru on jäänyt vielä vastaanottamatta, niin suu auki ja nielaiskaa, tämä voi pelastaa tulevat deittinne. Ei tule laittaa treffeille paskaisia converseja, ellei sekä itse että deitti ole siinä ikävaiheessa, kun kyseinen jalkinemuoti on ainoa oikea tapa viestiä yhtäaikaisesti viileyttään ja rentouttaan. Ei tule laittaa kiillotettuja pappakenkiä, ellei jossakin tulevaisuuden hämärissä olevassa ikävaiheessa käy niin, että pappakenkä muuttuu jätkäkengäksi (ja kiillotus nyt oikeastaan on ihan hyvä idea jo nuorempana). Eikä lenkkareita suorien housujen kanssa, eikä ehkä lenkkareita muutenkaan, paitsi sporttisia naisia treffatessa se voi olla ihan hauska juttu, mutta en osaa sanoa varmasti koska inhoan kaikkea missä tulee hiki.
Mutta takaisin itseeni. Olisiko etu #3 vapautta laittaa rumat vaatteet päälle kaupungille, koska ei ollut mitään mihin mennä eikä ketään jota tavata? Tämä ei tuntunut olevan kestävän kehityksen ajattelua, sillä olin viettämässä aikaani melkolailla ihan yhtä keskeisellä sijainnilla kuin normaalistikin, ainoana erona nyt se että tällä kertaa pyin siinä penkillä paikoillani, jolloin voisi ajatella että minussa oli ohikulkijalle enemmän katsottavaa kuin puiston läpi pyyhältäessäni. Lisäksi, eihän kasvottoman massan mielipiteestä tarvitse välittää jos ei halua, mutta entäs tuttujen? Ihmisiä meni ohi kaiken aikaa, enkä keksinyt mitään erityistä syytä sille, etteikö joku niistä olisi tuttu.
Tunne oman itsen pinnallisuudesta alkoi vaivata siinä määrin, että päänahkaa alkoi kutittaa, joten jatkoin matkaa. Hitto, miksi se aamun lehmä sanoi, että työttömän on helppo hymyillä? Sarjakuvassa vitsi liittyi stereotyyppiseen ajatukseen siitä, että hullu tekee paljon töitä kun pienellä pelisilmällä voi muutenkin makoilla kylpyammeessa drinkki kouraa koristaen. Ja tottahan se, oli minullakin semmoinen puoliamme kotona, ihan kiva vaikkei saanutkaan jalkoja suoraksi. Ei se elämä vaan tähänkään saakka ollut niin kiireistä, etteikö töiden jälkeen olisi ehtinyt mennä ammeeseen lököttämään. Ehkä niillä hyvin leikatuilla villakangasnaisilla oli erilaista, jos ura oli putkessa ja ahmi paljon aikaa. Minusta tuntui, etten ollut oikeasti itse kohdannut työssä käymisen ja elämästä nautiskelemisen kategorista ristiriitaa.
Kävelin pitkän lenkin kautta kotiin onnistumatta murtamaan auki sarjakuvan koodikieltä. Kotona lehti odotti ruokapöydällä, valmiiksi sarjakuvasivulta avattuna. Luin stripin uudestaan, ja ymmärrys tuli kuin orgasmi parhaimmillaan, ihan pehmeästi ja odottamatta, melua pitämättä. Eihän se lehmä nimittäin väittänytkään, että työssäkäyvällä hevosella olisi ollut hymyn kanssa ongelmia. Se vaan oli itse työtön, ja hieman ahdistavaa tilannettaan pehmittääkseen totesi jotakin itsestäänselvää, mutta itselleen erityisyyden tunnetta tuottavaa: että oli helppo hymyillä (kenenpä ei, kylvyssä drinkki kädessä), ja sitten vapaan assosiaation logiikalla liitti tämän työttömyyteensä.
Hymyilyttääkö, koska on työtön? Harmittaako sen takia? Vai ihan muuten vaan? Oliko työllisyystilanteellani itseasiassa mitään tekemistä hymytasoni kanssa? Tuntui vähän siltä, kuin aivoissani olisi katkottu joitakin lankoja poikki, ei nyt välttämättä kireälle vedettyjä mutta kuitenkin semmoisia, etteivät löysänäkään roikkuneet. Siitä tuli kiva olo.
Kirjoitin oranssille paperille työttömyyden edut yksi ja kaksi, ja valmiiksi tyhjän kohdan kolme. Kolmosen muotoilu sanoiksi tuntui hankalalta, koska en halunnut kuulostaa hipiltä joka oli äkkiä löytänyt itsensä keittiöfilosofiasta. Työttömyyden Etu #3 oli se, että turhanpanttina puistossa maleksiessa on aikaa kuunnella, katsella ja ihmetellä kaikessa rauhassa omia ajatuksia ja huomata, ettei niissä välttämättä ole kummoista koherenssia tai järkeä. Kirjoitin, "Etu #3: On aikaa huomata olevansa ihan tyhmä." Kiinnitin oranssin paperin eteisen peilin viereen. Se on siinä ihan kiva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti